Poimin nämä kaksi mielenkiintoista kirjoitusta Savon Sanomista tammikuun ensimmäiseltä viikolta. Outi Poikonen kirjoittaa Jenny Lehtisen lanseeraamasta metatyöstä. Jenny on toimittaja Maria Hintikka Livessä. Oletko muuten katsonut ko.ohjelmaa? Minä olen ja olen tykännyt. Siinä tuodaan esille uudella ja aika rehelliselläkin tavalla lapsiperheiden arkea ja siihen sisältyviä haasteita huumoria unohtamatta. Toisessa poiminnossani kolumnisti Terhi Nevalainen avaa meille resilienssiä eli kykyämme selviytyä vastoinkäymisistä. Mistä johtuu että toinen näyttää tuupertuvan pienemmästäkin ja toinen selviää järjissään näkemästään onnettomuudesta, jossa menehtyy useita lähimmäisiä. Kyse on resilienssistä, kyvystämme selviytyä.
Jenny Lehtinen on kirjoittanut metatyöstä. Työstä josta meidän äitien päivät usein täyttyvät. Työ on sitä näkymätöntä, mm. koulun tai päiväkodin lippusten täyttämistä, uusien vaatteiden hankintaa, synttärijuhlien järjestämistä ja muistamista jne jne... ihan jatkuvaa aivopaskartelua. Pohjimmiltaan lapsensa parasta ajatteleva äiti on usein kontrollifriikki ja marttyyriyteen taipuvainen tyyppi.
Kaikki tämä metatyö aiheuttaa usein väsymystä, takakireyttä ja myös eripuraa parisuhteeseen...kumpi tekee enemmän kotiaskareita, onko ne jaettu tasan? Onko renkaiden vaihto, lumenluonti tai lasten kuskaaminen harrastuksiin metatyötä? Ei, se on molempien yhteistä arkitekemistä. Nämä työt jaetaan suht tasapuolisesti kahden vanhemman kesken. Metatyö taas tehdään näiden töiden päälle. Sujuva lapsiarki taas on kiinni metatyön keskinäisestä tasapuolisesta jaosta.
Monet tutkimukset osoittavat että naiset tekevät edelleen noin 60% kaikista kotitöistä + metatyö tähän päälle. Ja suurimmat riidat juurikin aiheutuvat kotitöiden jaosta. Ei ole siis ihme että äiti hyppää autoon viimeisenä, kun ollaan lähdössä kyläilyreissulle...Tunnustan että olen hieman metatyö-äiti ja -puoliso. Voisimmeko me metaäidit löysätä hieman langoista ja antaa isille myös suunnittelu ja toteutusvastuuta ;)
Koemme elämässämme erilaisia koettelemuksia, jotka horjuttavat meidän turvallisuudentunnettamme ja selviytymiskykyämme. Sanotaan että "se mikä ei tapa kasvattaa". Tutkimusten mukaan tämä pitää paikkaansa. Jos esimerkiksi sairastumme syöpään tai koemme konkurssin, se tuntuu elämänlopulta. Mutta jos selviämme, on resilienssikykymme entistä vahvempi. Nämä kokemukset ovat arvokkaan ainutlaatuisia ja meitä monin tavoin kasvattavia.
Resilienssi ei ole syntymässä määrätty ominaisuus vaan sitä voi kehittää elämän aikana. Voi katsoa elämää taaksepäin ja miettiä mitkä olivat ne keinot, joilla aikaisemmin selvisin. Resilienssi persoona on usein joustava ja hän ei jää pitkäksiaikaa murehtimaan vastoinkäymisiään. Hän on ulospäin suuntautunut ja luottaa omaan selviytymiseensä. Hänellä on myös kyky pyytää ja ottaa vastaan apua.
Resilienssiin liittyvä optimistinen maailmankatsomus kehittyy usein kahdeksaan ikävuoteen mennessä. Tähän liittyy saadut geenit, raskausaika, lapsuudessa saadut selviytymismallit, turvalliset luottamusta herättävät aikuiskontaktit ja selviytymistä vahvistavat kokemukset. Lapsi ei kuitenkaan voi näihin itse vaikuttaa, joten tämä on vain osa totuutta. Resilienssiä vahvistavat samat asiat kuin ihmisen hyvinvointia yleensä, hyvä fyysinen kunto, läheiset ihmissuhteet, kosketus luontoon ja tyydytystä tuova työelämä. Tärkeintä on selviytymisen kokemukset. Ei vain isot vaan myös pienet arkihankaluudet kasvattavat resilienssiä. Jotta selviää, on tunnustettava tilanne ja päätettävä selvitä. Hankkia mahdollisesti apua ja käyttää kaikki pienetkin apukeinot hyväkseen.
Mukavaa tulevaa viikkoa,
Riikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti