Kyllä! menetin työni yt-neuvotteluiden tuloksena viime keväänä. Hiemanhan se kirpaisi, mutta hengissä ollaan...ja niin kuin kliseisesti sanotaan se mikä ei tapa niin vahvistaa. Näin myös tällä kertaa.
Pitkän harkinnan tuloksena päätin nyt aloittaa oman blogin kirjoittamisen. Päässäni olen pyöritellyt ajatusta jo viimeisen vuoden ja miettinyt, että mistä kirjoittaisin ja millä tavalla. Onko minulla mitään sanottavaa. Mutta blogi toimii varmasti parhaiten, kun ammentaa ajatuksia siitä mikä tuntuu itsestä hyvältä ja kirjoittaa omista intohimoista & innostuksen lähteistä. Ja voihan olla että joku oma kokemus auttaa jotakuta toista ja löytyy samankaltaisia ajatuksia...
Mutta palatakseni saamiini potkuihin...näin tosiaan kävi että työnantajani ilmoitti, että työt eivät enää jatku, koska organisaatiossa tehdään isoja hallinnollisia muutoksia. Madalletaan organisaatiorakennetta ja tekemäni työ jalkautetaan kentälle. Olinhan minä tätä toisaalta osannut odottaa, mutta mielessäni kuitenkin toivonut että näin suuriin muutoksiin ei mentäisiin. Jo yrityksen menestymisen kannalta jonkintasoinen laadun valvonta ja valtakunnan koordinointi on mielestäni tarpeen. Mutta työnantajani oli eri mieltä. Minkäs minä siinä sitten tein, ei auttanut rypistellä vastaan. Sopuisasti ja positiivisessa hengessä päätin työpäiväni, mutta mielessäni kirosin kuitenkin...ja en ollut ainoa joka lähti. Siinä samassa rytäkässä lähti moni muukin kollega. Joko pistettiin pois tai lähtö oli vapaaehtoista.
Tuntuihan se siltä että matto nykäistiin jalkojen alta. Pari itkupotku raivaria tuli ja masennuspäiviä. Tuli tilanne, jossa joku muu ratkaisi asiat puolestani. Minulla ei ollut sananvaltaa. Hallinnan tunne katosi joksikin aikaa. Ja ajatus siitä, että joutuu hakemaan uusia töitä pitkästä pitkästä aikaa, tuntui todella vieraalta. Enhän minä osaa enää edes työhakemusta laatia. Olen ollut työelämässä mukana jo useita vuosia ja väliin mahtuu myös yrittäjävuodet. Olen vienyt uraani aina siihen suuntaan minne olen itse halunnut ja olen ollut aina työorientoitunut. Työ on ollut ja on tärkeä osa elämääni. Ja tunnustaudun myös perfektionistiksi. Se on luonteenpiirre, joka puskee esiin sekä hyvässä että pahassa. Nyt tuli stoppi. Enhän minä näin tätä suunnitellut...Olenko oikeasti niin huono että minun työpanokseni on turha? no tästä ajatuksesta pääsin onneksi pian pois, tämä ei ole henkilökohtaista. Useat huippuosaajatkin ovat saaneet saman kohtelun. Kun on väärässä laatikossa väärään aikaan niin ei siinä henkilökohtaisuuksia ajatella. On jäänyt mieleeni erään silloisen kollegani sanat, kun mietittiin että miten tässä mahtaa käydä. Hän totesi että "kuule Riikka, parhaat jää"...olin erimieltä silloin ja olen edelleen. Nyt voin todeta että todellakaan parhaat eivät saaneet jäädä. Monta rautaista ammattilaista sai lähteä. Ja tällä periaatteella meillä Suomessa töitä tekisi vain priimat ja me sattumat oltaisiin vapailla markkinoilla, ikuisesti. Tämä ajatus ei istu arvomaailmaani. Toki yt:ssä voidaan pistää pois myös "hankalia" tyyppejä, mutta pääsääntöisesti työtehtävä sanelee sen kuka jää ja kuka ei.
Elämässä olen oppinut että mitään ei saa ilmaiseksi ja mikään ei ole tullut eteeni kuin manulle illallinen. On monta asiaa joiden eteen olen joutunut tekemään pirusti töitä ja myöskin tajuamaan että ihmisiä tässä vain ollaan. Ja jos jotain epäonnea tapahtuu toisille niin ihan sama epäonni voi kohdata myös minua. En ole siinä suhteessa poikkeus. Ja näin on tässäkin tapauksessa. Suomessa lopputilin on saanut yt:n kautta vajaa 30 000 ihmistä, joten en ole tässä kelkassa yksin. Mutta sen olen oppinut että periksi ei pidä antaa. On itsestä kiinni kääntääkö vaikeudet voitoksi vai ei. Ei pidä jäädä tuleen makaamaan, on ollut aina mottoni. Välillä sukellan syviin vesiin, mutta aika nopeasti pääsen sieltä pinnalle. En uskalla jäädä liiaksi märehtimään, sillä aika loppuu elämässä kesken ja surkuttelu tekee olon entistä surkeammaksi. Jossakin kohtaa täytyy vain päättää että nyt loppuu ja ei kun vaan eteenpäin. Täytyy löytää asioista aina positiiviset puolet. Oma onni ja epäonni on aika pitkälle itsestä kiinni. Me määräämme miten asiat kohdataan ja miten me elämään suhtaudumme. Toisten syyttäminen omasta epäonnesta ei kasvata muuta kuin katkeruutta. Ja se ei ole hyväksi kenellekään.
Kulunut kesä on ollut myös käänteentekevä elämässäni. Minulla on ollut aikaa todella miettiä mitä haluan ja mitä arvostan. Millaisia asioita ja ihmisiä haluan elämääni. Ja mitkä asiat ovat perheelleni tärkeitä. Millaisista asioista nautin ja millaista työtä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Täytyy punnita vaihtoehdot ja tarttua tilaisuuteen, joka tuntuu mielekkäältä. Työmotivaatio on kasvanut huippuunsa.
Oman perheen ja sydänystävien tuki on ollut korvaamaton, heidän jotka uskovat kykyihini ja menestymiseeni. Elämän vaikeissa vaiheissa tarvitaan joku joka sanoo että tästä mennään eteenpäin ja katso vaan että parempaa on vielä tulossa. En ole sinusta huolissani ollenkaan. Se valaa uskoa omaan itseen niinä hetkinä kun se on kadoksissa. Ja eräs ystäväni sanoi vastikään että meille jokaiselle annetaan ja meiltä otetaan. Meistähän tulisi tunteettomia pökkelöitä jos koko ajan menisi tasaisen hyvin. Mikään ei tuntuisi missään. Ja tätähän me Riikka ei haluta. Se on niin totta. Pitää rämpiä joskus suossa, jotta osaa arvostaa myös elämän pieniä asioita ja osaa ottaa ilon irti silloin kun tapahtuu jotain positiivista. Ja oikeasti, kyse on vain työstä. Olen terve ja minulla on ihana perhe & hyviä ystäviä, mitä muuta sitä ihminen oikeasti tarvitsee?
Eilen luin Voi hyvin-lehdestä psykologi Ilona Rauhalan ohjeen "tekemällä tämän hetken, teen tulevaisuuden". Siinä kerrotaan että ne ihmiset, jotka säilyttävät kaiken epävarmuuden ja muutosten keskellä toimeliaisuutensa, ovat vahvoilla. He jotka vaalivat mielessään toiveikkuutta, uskovat tulevaan, onnistuvat. Toiveikkuus on mielentila ja asenne. joka avartaa mieltä ja auttaa ihmisiä näkemään, mikä voisi olla mahdollista, - vaikka se mahdollisuus ei vielä näy. Ja kun näkee mahdollisuudet, saa energiaa tähän hetkeen ja alkaa tekemään töitä sen eteen, minkä näkee mahdolliseksi. Uskon että tämä "ravistelu" vie kohti jotain uutta. Voin joku päivä todeta taas että näin pitikin käydä jotta pääsin tähän, niin työelämässä että elämässä yleensä :)
Ihan en täysin pysty samaistumaan tällä hetkellä heihin, jotka vastustavat hallituksen leikkauksia. Ja heihin jotka ovat valmiita lakkoon. Asioilla on aina monta puolta. Olen edelleen sitä mieltä että työ on se joka kannattaa. Nämä leikkaukset ovat välttämättömiä, jotta ihmiset saavat pitää työpaikkansa ja saamme ennen kaikkea lisää työpaikkoja.
O niin kuin Onni...Onni merkitsee minulle montaa asiaa. Onni on minulle rakas nimi ja arvo. Onnellisuus on elämässä tärkeintä. Halusin ehdottomasti Onnin blogini nimeen.
Aurinkoisia syyspäiviä :)
Riikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti